Vielä kerran lempilapsesta, verbintaivutuksesta

Aluksi

Olen saanut melko paljon palautetta Funk! -täsmäiskusta, jonka nimi on Perusmuoto, sanakirjamuoto, infinitiivi ja verbien taivutustyypit. Kiitos kaikille palautteesta! Toivon sitä lisää ja vastaan kaikkiin kysymyksiin, mutta olisi mukavaa, että kysymykset pantaisiin palautelaatikkoon kirjoituksen perään. Sillä tavalla muutkin näkevät niin kysymykset kuin vastaukset. Esimerkiksi Aino T. kysyi minulta, miten suhtaudun tiettyihin ykköstyypin verbeihin. Se oli niin hyvä kysymys, että vastaan siihen vielä uudelleen jäljempänä tämän täsmäiskun alajaksossa Muutama ongelmaverbi ykköstyypistä.

Pari faktaa muotojen oppimisesta

Kauan on jo tiedetty, että ”ihminen on analoginen eläin”. (Näin asian on ilmaissut maailmanlaajuisestikin kuuluisa suomalainen kielentutkija, jo edesmennyt, Raimo Anttila.) Anttilan ihmiskuvaus tarkoittaa muun muassa sitä, että ihminen oppii mallien avulla ja kieli muuttuu (ja pysyy kasassa) mallilähtöisesti. Miksi esimerkiksi yhä useammat suomen kieltä puhuvat ihmiset sanovat mä pystyn mennä eivätkä mä pystyn menemään tai menee(n) (joka on myös MA-infinitiivin muoto)? Yksi varteenotettava selitysvaihtoehto on se, että muut pystymisverbit (ts. tietyt modaaliverbit) antavat mallin pystyä-verbin seuralaisen muodonmuutokselle.

Table Header Table Header Table Header

voin/ehdin/viitsin jne. mennä

=

pystyn X

Mallin voimaa lisää tietysti se, että mallia antava voida-verbi on hyvin yleinen niin puheessa kuin kirjoituksessa. Kieli muuttuu tällä tavalla: tämän päivän virhe on huomisen todellisuutta. Sitten kun suuri osa suomalaisista on käyttänyt puheessaan ja kirjoituksessaan tarpeeksi kauan aikaa pystyn tehdä -rakennetta, se otetaan mukaan ohjeistetun kirjakielen rakenteistoon.

Kielenmuutosta edustaa myös kielen oppiminen, ja niin kuin kielen muutos laajemmassa mielessä myös yhden yksilön yhdenlainen ”kielenmuutos”, uusien asioiden oppiminen, perustuu sekin malleihin:

Malli "kielenmuutoksesta"

Jos kielenoppija tietää, että ihminen-sanan monikon partitiivi (paljon-muoto) on ihmisiä, hänen on aika helppo päätellä, että lippinen-sanan monikon partitiivimuoto on lippisiä (siitä huolimatta, onko lippinen-sanaa olemassa vai ei).

Verbien taivutustyypit eli verbiryhmät

Olen kirjoittanut aiemmin Funk! -täsmäiskun verbien taivutustyypeistä, mutta tässä ne ovat vielä kerran. Puheena ovat ihan samat verbityypit kuin oppikirjoissakin esitellään:

Erona on se, että minusta tyyppejä ei kannata nimetä sanakirjamuodon mukaan vaan yleisemmän muodon perusteella. Paljon yleisempiä kuin sanakirjamuodot ovat indikatiivin preesensin (ts. tavallisen preesensin) persoonamuodot. On oppimisen kannalta järkevämpää lähteä liikkeelle yleisestä kuin vähemmän yleisestä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sanakirjamuotoja ei pitäisi oppia. Tietysti pitää. Mutta sanakirjamuoto ei ole oppimisen lähtömuoto. Näistä asioista kannattaa katsoa lisää täsmäiskusta Perusmuoto, sanakirjamuoto, infinitiivi ja verbien taivutustyypit.

Muutama ongelmaverbi ykköstyypistä

Ykköstyypin (alan : alkaa) verbejä kutsun yhden vartalovokaalin verbeiksi – tai yksi vokaali minä-muodossa -verbeiksi. Minä-muodossa on siis yksi vokaali (mikä tahansa) ennen minä-muodon n:ää (alan, tutkin, säästän), ja sanakirjamuoto loppuu puolestaan aina kahteen vokaaliin (tutkia) tai pitkään a:han tai ä:hän (alkaa, säästää).

Näennäisen ongelman aiheuttavat ne verbit, joissa esiintyy k:n astevaihtelu. Niissä nimittäin on useampi vokaali tai pitkä a tai ä ennen minä-muodon n:ää: puen (pukea), luen (lukea), jaan (jakaa), aion (aikoa), määin (määkiä), rääyn (rääkyä) jne. Toiset näistä verbeistä ovat harvinaisia, mutta toiset niin tavallisia, että kielenoppijat törmäävät niihin jo alkutaipaleella. Siksi niistäkin pitää puhua jo melko varhain. Olen itse selittänyt asian niin, että näiden verbien taivutus sisältää aina k-vaihtelun. K:n katoaminen aikojen kuluessa on tuonut mukanaan sen, että minä-muodossa ei olekaan enää nykypäivänä yhtä vokaalia ennen minä-muodon n:ää. Toisissa opiskeluryhmissä olen sanonut yksinkertaisesti niin, että nämä verbit ovat erikoislaatuisia ja ne pitää vain opetella ulkoa ykköstyypin omana alatyyppinään.

Mikä vokaali on eri tyypeissä ennen sanakirjamuodon tunnusta?

Jos tarkastellaan sanakirjamuotoja, mitä voidaan sanoa vokaaleista, jotka edeltävät sanakirjamuodon eli infinitiivin tunnusta?

Ykköstyypissä ennen sanakirjamuodon tunnusta voi olla mikä hyvänsä suomen kielen yksinäisvokaali: alka-a, puke-a, tutki-a, ratko-a, puhu-a, rääky-ä, säästä-ä, säilö. Kakkostyypissä taas on ennen infinitiivin tunnusta joko pitkä vokaali tai diftongi, pitkissä kakkostyypin verbeissä diftongi on aina oi tai öi: saa-da, myy-dä, ui-da, vie-dä, kommentoi-da, elämöi-dä. Kakkostyypin verbit ovat aina lyhyitä (vartaloltaan yksitavuisia) taikka sitten pitkiä OI-verbejä.

Kolmostyyppiin kuuluu vain niitä verbejä, joiden minä-muodossa on le, se, ne tai re: juttelen, tulen, hikoilen, ratkaisen, menen, puren. Näiden verbien sanakirjamuodon lopussa on aina: lla/llä (jutella, tulla, hikoilla), sta/stä (ratkaista), nna/nnä (mennä) tai rra/rrä (purra). Suomessa on ylivoimaisesti eniten niitä kolmostyypin verbejä, joiden minä-muodon lopussa on –len tai –sen (juttelen : jutella, ratkaisen : ratkaista).

Nelos- (haluan : haluta), viitos- (valitsen : valita) ja kuutostyyppien (pakenen : paeta) sanakirjamuodon lopussa on aina –ta tai –. Voiko sanakirjamuodon TA-aineksen edeltävästä vokaalista päätellä, mihin tyyppiin verbi kuuluu? Joskus voi, mutta ikävä kyllä joskus ei voi.

Viitostyyppi on helppo: minä-muodossa on aina –itse– (valitsen, häiritsen), ja sanakirjamuoto loppuu aina –ita tai –itä (valita, häiritä). Mutta ikävä kyllä i-vokaali voi olla myös nelostyypissä: häviän : hävitä. Häviän-muoto kertoo siis yksiselitteisesti, että verbi kuuluu nelostyyppiin, koska n:ää ennen on 2 vokaalia. Hävitä-sanakirjamuoto ei kuitenkaan kerro yksiselitteisesti, mihin tyyppiin verbi kuuluu. Se on oikeasti tyyppiä 4 (häviän : hävitä), mutta se voisi periaatteessa edustaa myös tyyppiä 5 (*hävitsen : hävitä). (Asteriski eli *-merkki tarkoittaa sitä, että muotoa ei ole olemassa.)

Juuri se, että nelostyypissä voi olla mikä hyvänsä vokaali ennen sanakirjamuodon tunnusta, saattaa aiheuttaa pohdintaa. Kielenoppijan pitää niin ollen vain tietää, mihin tyyppiin verbi kuuluu. Tietyt asiat pitää vain opetella ulkoa. Niin se on suomessa, mutta niin se on muissakin kielissä. Nyt kannattaa kuitenkin muistaa, että minä-muoto kertoo taivutustyypin yksiselitteisesti (häviän = tyyppi 4, tarvitsen = tyyppi 5 ja loittonee = tyyppi 6)!

Kuutostyypissä ennen sanakirjamuodon TA-ainesta on useimmiten e (paeta, liie) – mutta ei aina (huononee : huonota, loittonee : loitota, mätänee : mädä). Kuutostyyppi on kuitenkin tyyppi, josta ei kannata alkuvaiheessa edes juuri puhua, sillä siihen kuuluvat verbit ovat melko harvinaisia. Jos jokin kuutostyypin verbi tuleekin vastaan, niin sen voi esitellä alkuvaiheessa poikkeustapauksena. Kuutostyyppiä kannattaa analysoida perusteellisemmin vasta sitten, kun suomea osataan jo enemmän ja paremmin.  

Mallimuotojoukot verbintaivutuksen oppimisen tukena

Nyt päästään tärkeimpään: mallimuotojoukkoihin. Olen käyttänyt mallimuotoja opetuksessa jo muutaman vuosikymmenen ajan. Käytän hyväkseni myös taulukoita, joita täytämme kurssilla yhdessä sitä mukaa kuin verbinmuotoja tulee vastaan. Jaan kaikille opiskelijoille seuraavanlaiset mallimuototaulut – ja useimmiten paperisina, sillä niistä tehdään verbitaulut opetustilan seinälle (sitä paitsi käsin kirjoittaminen on sekin jo sinällään hyvää harjoitusta ja auttaa monia muistamaan muodot paremmin):

Mallimuototauluista kannattaa huomata seuraavat asiat: 1) toiset muodot ovat erityisen tärkeitä, mikä näkyy laatikoiden rajojen paksuutena (esim. preesensin minä-persoona), ja 2) mallimuodot ovat suhteessa toisiinsa, mitä osoittavat muotojen väliset nuolet. Esimerkiksi nuoli preesensin minä-persoonasta puhekielen me-persoonaan tarkoittaa sitä, että jos tietää minä-persoonan (verbityypissä 1), voi melko helposti muodostaa myös puhekielen me-persoonan (LAADI+N → LAADI+TAAN). Astevaihtelu on niissä aina sama. (Ainut asia, joka pitää muistaa, on se, että puhekielen me-persoonassa on e siinä, missä minä-muodossa on a tai ä: KIRJOITA+N → KIRJOITE+TAAN). Yhtä lailla jos tietää infinitiivin, tietää varmasti myös NUT-partisiipin: LAATI+A → LAATI+NUT – taikka toisin päin! (Tämä koskee muitakin verbityyppejä: JUTELLA → JUTELLUT, PAETA → PAENNUT jne.)

Toinen jakamani taulu on tyhjä. Opiskelijat täyttävät sen itse. Tarkoitus ei ole kuitenkaan täyttää koko taulua heti vaan sitä mukaa kuin muotoja tulee vastaan. Tyhjä taulu näyttää yksinkertaisesti tältä:

Täytettynä ykköstyypin mallimuotojoukko näyttää tältä:

Teetän kaikista verbityypeistä mallimuototaulut – itse asiassa yhdestä tyypistä useamman taulun, sillä eri astevaihtelutapauksetkin on hyvä panna näkyviin. Taulut suurennetaan ja pannaan luokan seinälle. Jokaisella opiskelijalla on myös omat mallimuototaulunsa.

Mitä hyötyä tästä kaikesta on? Eikö tämä kuulosta hirveän formalistiselta opetukselta? Hyötyä on paljon, ja voi olla, että tämä kuulostaa formalistiselta, mutta sitä se ei ole. Myös funktionaalisessa opetuksessa muodot ovat tärkeitä; ilman niitähän mitään ei pystytä ilmaisemaan. Ero on (tässä kohtaa) siinä, milloin muotoja analysoidaan. Minä funktionalistina esittelen muodot aina etukäteen – teksteissä ja puheessa. Verbinmuotojen ”esittelyvaihe” saattaa kestää viikkoja, jopa kuukausia (ryhmästä riippuen). Analyysivaihe – ja sen myötä mallimuototaulut – tulee vasta esittelyvaiheen jälkeen.

En jaa mallimuototauluja siis heti opetuksen alussa. Muotoja käytellään niin puheessa kuin kirjoituksessa, ja jossain vaiheessa ryhmässä alkaa herätä yhä enemmän kysymyksiä siitä, miksi jotkin verbit sisältävät konsonanttivaihtelua ja jotkin eivät, tai siitä, miksi sanakirjamuoto loppuu toisinaan pitkään vokaaliin, toisinaan taas ei. Tällaisessa vaiheessa on otollista alkaa analysoida, kertoa alustavasti verbiryhmistä ja antaa opiskelijoiden myös itse ryhmitellä verbejä.

Sitten kun muotoja alkaa olla melko paljon (myönteinen ja kielteinen preesens, sanakirjamuoto, puhekielen me-persoona jne.), otan käyttöön mallimuototaulut. Uskokaa tai älkää, ryhmä kuin ryhmä ottaa mallimuototaulut vastaan avosylin. Näen opiskelijoiden kasvoista, että tällaiset yhteenvetotaulut ovat rakkaita ja ne tulevat tarpeeseen. (Tämän kirjoituksen lopussa on vastaavanlaiset mallimuototaulut myös muista verbityypeistä.)

Mitä mallimuototauluilla sitten tehdään, ja mikä on niiden todellinen hyöty? 

Jos suinkin mahdollista, suurennan mallimuototaulut ja kiinnitän ne luokan seinään. Kun tekstissä tai puheessa esiintyy uusi verbi ja joku huomaa sen, katsomme yhdessä sen taivutusta. Jos uusi muoto on esimerkiksi piirrät, katsotaan ensin, mikä olisi minä-muoto (piirrän). Ennen n:ää on 1 vokaali. Sitten katsellaan mallimuototauluja: missä taulussa on ennen minä-muodon n:ää 1 vokaali? Helppoa: tyypissä 1. Entäpä jos tulee vastaan sellainen (harvinainen) verbi(nmuoto) kuin piillä?  Missä taulussa on sanakirjamuodon lopussa –lla tai –llä? Helppoa, tyypissä 3. Entä jos vastaan tulee muoto kaikkosivat? Mikä olisi minä-muoto (kaikkosin)? Missä tyypissä minä-muodon menneen ajan lopussa on –sin? No, tyypissä 4.

Mitä hyötyä tästä kaikesta sitten lopulta on? Hyöty on minusta valtava. Mallimuototaulujen avulla opiskelijat oppivat ensinnäkin sen tärkeän tosiseikan, että taivutusta opeteltaessa pitää käyttää hyödyksi sitä, minkä jo osaa: käyttää toisin sanoen osaamaansa mallina. Toinen mielettömän tärkeä asia on se, että mallimuototaulut kertovat sen, mitkä muodot kustakin verbityypistä on hyvä osata, jotta voi tehdä uusia verbinmuotoja. Mallimuototauluissa ovat lihavarajaisina ne muodot, jotka ovat ensiarvoisen tärkeitä muita muotoja muodostettaessa. Kolmatta seikkaa pidän ehkä kaikkein tärkeimpänä. Taivutuksen opettelu ei ole toisistaan irrallisten muotojen ulkoa oppimista vaan mallimuodot ovat suhteessa toisiinsa. Yksi muoto ei aina kerro kaikkea, mutta kun tietää useamman muodon samasta verbistä, voi alkaa jo päätellä, miten kaikki muut muodot kuuluvat. Mallimuototaulut opettavat ensisijaisesti toisaalta analogista, mallilähtöistä ja toisaalta muotoverkostoihin perustuvaa ajattelutapaa.

Lopuksi

Kun Fred Karlsson ja Olli Nuutinen aikoinaan kehittelivät suomen verbien taivutustyypit, heidän mallinsa piti sisällään juuri sen, mitä olen tässä täsmäiskussa kuvaillut. Jos verbityypit nimetään vain sanakirjamuodon eli infinitiivin perusteella, ollaan hakoteillä. Karlsson ja Nuutinen nimenomaan korostivat sitä, että eri tyypit tulevat tunnistetuiksi useamman kuin yhden muodon perusteella. On tietysti ikävää, ettei ole vain yhtä muotoa, jonka avulla voi kaiken tietää, mutta se on vain hyväksyttävä. Suomen kielen maailma on se, mikä se on. Meidän tehtävämme opettajina on helpottaa oppimista. Mallimuototaulut ovat yksi ratkaisu.

Verbityyppien merkkinä sanakirjamuoto on huono siinä mielessä, että se on paljon harvinaisempi puheessa ja kirjoituksessa kuin persoonamuodot. Ongelma on myös se, että jos sanakirjamuodon ottaa opetuksessa ykkösmuodoksi, se alkaa toimia monen kielenoppijan päässä fundamentaalisena perusmuotona. Sellaiset virheet kuin minä viedän tämän kirjan kirjastoon (pro vien), johtuvat yksinomaan opetuksesta. Opetus on johtanut kielenpuhujan harhaan, vaikka sen pitäisi johtaa oikeiden muotojen oppimiseen. Vääriä muotoja ja virheitä ei voi koskaan välttää eikä pidäkään, mutta on hassua, jos opetuksessa lähdetään tietoisesti ohjaamaan ongelmalliseen suuntaan.

Yhtä kaikki, taulukot ja muut kuvaukset on tarkoitettu oppimisen ja muistamisen tueksi. Ensisijaista on kielenkäyttö – se, että kieltä käytetään alusta asti erilaisissa tilanteissa. Mallimuototauluista ei ole hyötyä kielitaito-opetuksessa, jos muotojen opiskelu jää vain niiden varaan. Kaikki lähtee käytöstä ja tilanteista. ”Ensin käyttöä, sitten tietoa, muuten oppi tulee liian mietoa.” 😊

Lisää mallimuototauluja