Perusmuoto, sanakirjamuoto, infinitiivi ja verbien taivutustyypit

Aluksi

1990-luvun alussa Elämän suolaa -oppikirjaa suunnitellessani mietin paljon sitä, miten verbintaivutus kannattaisi opettaa. Siinä vaiheessa lähdin liikkeelle infinitiivistä ensinnäkin siksi, että infinitiivi on tärkeä, koska sen avulla verbit löytyvät sanakirjoista. Toinen syy oli kaiketi se, että niin oli tehty ennenkin: kaikissa siihen asti ilmestyneissä oppikirjoissa verbien taivutustyyppien tunnusmuodoksi annettiin nimenomaan infinitiivi puhua (tyyppi 1), syödä (tyyppi 2), mennä (tyyppi 3), haluta (tyyppi 4), häiritä (tyyppi 5) ja edetä (tyyppi 6). 

Ongelma syntyy – tai opettaja tajuaa sen olemassaolon

Mieleni kuitenkin muuttui, kun keräsin kurssien aikana aikuisopiskelijoitteni kirjoittamia tekstejä ja rupesin tarkkailemaan, minkätyyppisiä virheitä he tekevät. Siellä täällä teksteissä esiintyi sellaisia muotoja (minä) viedän (kirja kirjastossa) ja (työ) edetää (hyvin). Nämä persoonamuodot on muodostettu nähdäkseni niin, että niitten pohjamuotona on käytetty infinitiiviä: viedä > minä viedän, edetä > työ edetää.

Minusta tähän piti puuttua, ja mieleeni nousivat ainakin seuraavat asiat:

1) Olemme ihan alkutaipaleella, eivätkä aikuisopiskelijani juurikaan kuule (tai kuuntele) suomea luokkahuoneen ulkopuolella – eivät ainakaan käytä sitä. Tälle asialle pitäisi tehdä jotain. Mitä?

2) Kun opiskelija tarvitsee verbin sellaiseen toimintamerkitykseen, jota hän ei ole aiemmin suomeksi ilmaissut, hän käyttää luonnollisesti apunaan sanakirjaa. Minä itse olen opettanut, että infinitiivi eli sanakirjamuoto on verbien perusmuoto. Olen myös opettanut verbintaivutuksen niin, että liikkeelle lähdetään infinitiivistä – ikään kuin se olisi fundamentaalinen lähtömuoto. Mutta eihän se ole! Ja nyt saan tuta nahoissani sen, mitä olen opettanut. Mitä minun nyt pitäisi tehdä?

Ensimmäinen kysymys oli jo yli 30 vuotta sitten tärkeä – Ulos luokasta ennalta-arvaamattomaan maailmaan! – mutta en siinä vaiheessa osannut tehdä mitään. Kaiken ylimääräisen aikani vei nimittäin luokkahuonetuntien suunnittelu. Mutta tajusin silloin kuitenkin sen, että koska opiskelijoillani ei ollut juurikaan suomenkielisiä kontakteja eivätkä he omaehtoisesti juuri lukeneet suomeksi, he eivät myöskään kuulleet tai nähneet verbejä taivutettuina muualla kuin oppitunnilla ja oppikirjassa. Heillä ei ollut juuri kurssin ulkopuolisia käyttömalleja, ja niinpä he sovelsivat kauniisti sitä, mitä opettaja oli tunneilla opettanut ja mitä oli harjoiteltu. Ajatus saattoi hyvinkin olla tämäntyyppinen: ”Opettaja lähtee aina liikkeelle verbintaivutusta selittäessään infinitiivistä, joten minäkin lähden, kun joudun käyttämään uutta verbiä.” Enhän minä tietenkään ollut missään vaiheessa ihan näin sanonut enkä tätä tarkoittanut, mutta tähän toimintani oli kaiketi johtanut.

Mikä on perusmuoto?

Infinitiivi ei ole verbien perusmuoto, eikä sitä pitäisi perusmuodoksi kutsua – ainakaan siinä mielessä kuin perusmuoto yleensä ymmärretään. Perusmuoto on nimensä mukaisesti jonkin perustana toimiva muoto: se on fundamentaalinen muoto, josta voidaan johtaa muita muotoja. Tähän samaan asiaan liittyy myös se, että perusmuodoissa on yleensä vähän taivutusaineksia, päätteitä ja tunnuksia. Nominien nominatiivimuotoa (talo) voidaan hyvin kutsua perusmuodoksi (talo : talossa : talon : taloja jne.), mutta verbien kohdalla tilanne on toinen: infinitiivi ei juuri toimi muiden muotojen perustana, ja infinitiivi sisältää myös taivutusaineksen, infinitiivin tunnuksen (puhu-a, syö-, jutel-la, halu-ta, häiri-, ede-).

Perusmuodon käsitteeseen liittyy osaltaan myös käyttötaajuus: se, mitä kielessä pidetään perustana muulle, on usein (mutta ei aina) yleistä kielenkäytön tasolla. Jos verrataan persoonamuotojen (syön, söin, olen syönyt, on syöty jne.) ja A-infinitiivin (syödä) käyttötaajuutta, frekvenssiä, niin tulos on selvä: persoonamuodot ovat kymmeniä kertoja yleisempiä kuin A-infinitiivimuoto. Toisin sanoen persoonamuotoihin opiskelijat törmäävät ihan varmasti luokan ulkopuolella useammin kuin infinitiiviin – jos heidät vain saadaan tarkkailemaan kieltä.

Tyypittelyn lähtökohdaksi persoonamuodot

Miksei tosiaan lähdetä liikkeelle taivutusmuodoista – toisin sanoen miksei verbien taivutustyyppejä voitaisi nimetä persoonataivutuksesta käsin, ei infinitiivistä? Niin olen tehnyt Elämän suolaa -oppikirjassani. Ja olen iloinen, että myös Kielibuustissa tätä asiaa on pidetty järkevänä: Kielibuustin verbintaivutuskokonaisuudessa asiaa käsitellään juuri näin.

Saattaa tuntua siltä, että kyse on pienestä asiasta. No niinhän tavallaan onkin. Mutta isot asiat rakentuvat pienten asioitten varaan. Ja sitä paitsi yleisten periaatteiden pitäisi kai näkyä kaikkialla, myös pienissä asioissa. Kieliopin opetuksen funktionaalisuus on iso asia, ja sen olisi hyvä heijastua kaikkeen opetukseen. Funktionaaliseen opetukseen kuuluu muun muassa se, että lähdetään liikkeelle tavallisesta, frekventistä, ja edetään sitä kautta harvinaisempiin merkityksiin ja muotoihin.

Verbien taivutustyypit

Suomen verbien taivutustyypit ovat Fred Karlssonin ja Olli Nuutisen käsialaa. Heille kummallekin suurkiitos tyypittelystä! Se, mitä esitän, on ihan tai ainakin lähes sama kuin Karlssonin ja Nuutisen tyypittely. Tältä näyttävät verbien taivutustyypit, kun nimet ovat persoonamuotolähtöisiä:

Tyypit on ensinnäkin nimetty finiitti- eli persoonamuotojen mukaan, tarkemmin sanottuna niin, että nimi tulee indikatiivin preesensin yksikön 1. persoonan muodosta, ns. minä-muodosta. Tyyppiä 1 edustavassa kirjoitan-muodossa on ennen persoonapäätettä yksi vokaali, tyypissä 2 on yksitavuisia eli ”lyhyitä” verbejä (syön) sekä niitä, joissa ennen Y1P:n n:ää on oi (kritisoin). Taivutustyyppi 3 sisältää verbejä, joiden vartalo loppuu le-, se-, ne– tai re-ainekseen. Tyypin 4 verbit sisältävät puolestaan pitkän a:n tai ä:n taikka kaksi vokaalia ennen persoonapäätettä. Tyypissä 5 on itse-aines, tyypissä 6 on yli kaksitavuisia verbejä, joiden lopussa on –ne-.

Frekvenssi näkyy taulukossa toisellakin tapaa. Tyypin 1 ensimmäinen esimerkki on kirjoitan : kirjoittaa. T:n astevaihtelu on verbintaivutuksessa ilman mitään muttia kaikkein yleisin. Tyypin 3 esittely lähtee liikkeelle juttelen : jutella -verbistä, koska tässä tyypissä suurin osa verbeistä edustaa näitä frekventatiiviverbejä, ja ne ovat lisäksi hyvin yleisiä (keskustelen, ajattelen, kävelen, kuuntelen jne.). Myös SE-verbit ovat tässä ryhmässä yleisiä (julkaisen, ratkaisen, potkaisen jne.). Tyypin 4 verbit ovat kaksi- tai kolmitavuisia, ja niiden minä-muodon lopussa on pitkä vokaali (pakkaan, lepään) tai vokaaliyhtymä (= kaksi eri tavuihin kuuluvaa vokaalia) (rupean, häviän, putoa, haluan, älyän). Pitkävokaaliset esitellään ensin, sillä ne ovat paljon yleisempiä kuin muut.

Vielä kerran: perusmuoto, sanakirjamuoto, infinitiivi, nominatiivi

Ymmärrän, että on monia sellaisia ryhmiä, joissa ei kannata käyttää sanaa infinitiivi. Se on ehkä osin hankaluutensa ja vierautensa takia korvattu nimellä perusmuoto. Se ei ole mielestäni kuitenkaan hyvä ratkaisu. Käytän itse infinitiivistä usein nimeä sanakirjamuoto, sillä sitähän infinitiivi juuri on: muoto, jonka avulla verbit löytyvät sanakirjasta. Sanakirjamuoto on lisäksi käsitteenä helppo ymmärtää.

Sanakirjamuoto on kiinnostava myös kulttuurisesti: eri kulttuureissa – eri kieliopin kirjoittamiskulttuureissa – sanakirjamuodoksi ei ole suinkaan aina valittu infinitiiviä niin kuin Suomessa (nähdä), Ruotsissa (se) ja Saksassa (sehen). Unkarissa käytetään sanakirjamuotona indikatiivin preesensin Y3P:n hän-muotoa (lát), ja latinan sanakirjoissa on käytössä Y1P:n minä-muoto (video). Swahilin sanakirjoista verbi taas löytyy vartalon avulla, jossa ei ole mukana etuliitteitä (-ona) mutta jota sellaisenaan ei oikeastaan käytetä missään.

Infinitiiviä, erityisesti A-infinitiiviä, voitaisiin kutsua seuralaismuodoksi: se liittyy hyvin usein toiseen verbiin, sellaiseen, jota on taivutettu persoonamuodossa (haluan lähteä). Verbien infinitiivi ei siis vastaa nominien nominatiivia juuri millään tavalla. Nominatiivimuotoa voidaan hyvällä syyllä kutsua perusmuodoksi, koska se on yleinen ja usein sen voi nähdä toimivan muitten muotojen perustana. Nominatiivimuoto ei ole infinitiivin tapaan seuralaismuoto, vaan se on ihan päinvastainen: se toimii tärkeissä tehtävissä nimenomaan yksinään, esim. subjektina (Heikki on kiva) ja predikatiivina (Heikki on fyysikko).

Lopuksi

Se, että verbintaivutuksen analyysi – sitten kun sen aika koittaa – lähtee liikkeelle persoonamuodoista saattaa tuntua pieneltä asialta. Meidän opettajien on helppo lähteä liikkeelle infinitiivistä: niin on aina tehty, mitä sitä muuttamaan. Meillä opettajilla verbintaivutusjärjestelmä on jo kuitenkin hallussa. Kielenoppijalle persoonamuotolähtöinen opetus voi avata jo alussa uusia ovia ja luontevamman, käyttöpohjaisen näkökulman verbintaivutukseen. Kun opettaja miettii asioitten helppoutta, hänen kannattaa miettiä samalla sitä, kenen näkökulmasta asioiden pitäisi olla helppoja: hänen itsensä vai niiden, jotka kieltä opiskelevat.

Ja vielä yksi juttu: Persoonamuotolähtöisyys ei tarkoita sitä, että infinitiiviä eli sanakirjamuotoa ei pitäisi ollenkaan opettaa. Totta kai pitää. Se on tärkeä muoto. Sen ei ehkä kuitenkaan pitäisi olla verbintaivutuksen opetuksen lähtömuoto.

4 ajatusta aiheesta “Perusmuoto, sanakirjamuoto, infinitiivi ja verbien taivutustyypit”

  1. Kiitos ansiokkaasta ja hyvin perustellusta kirjoituksesta! Seuraavaan virkkeeseen on kuitenkin jäänyt pieni virhe: ”Kielenoppijalle infinitiivilähtöinen opetus voi avata jo alussa uusia ovia ja luontevamman, käyttöpohjaisen näkökulman verbintaivutukseen”. Tarkoitus oli varmaan puhua persoonamuotolähtöisestä eikä infinitiivilähtöisestä opetuksesta.

  2. Lisa Kauvosaari

    Hei Yrjö,
    olen niitä sinun ensimmäisiä Helsinginkadun työväenopiston opiskelijoita. Muistan vieläkin hyvin elävästi monia hyviä asioita siltä kurssilta. Muistan, kuinka opetit meille puhekieltä näin heti aikeiskurssilla, mitä kukaan muu opettaja ei silloin ajatellutkaan käyttää; kuinka opiskelimme ruokaohjeiden lukemista ja tutustuimme suomalaisiin ruokiin laittamalla niitä keittiössä. Se oli unohtumatonta. Säilytän näitä reseptejä edelleen keittokirjani välissä. Ja muistan myös verbien opiskelua, muistan, kuinka vaikea oli ymmärtää ehdottamasi järjestelmä. Siitä löytyi niin paljon epäsäännöllisyyksiä, että rohkenen epäillä tämän toimivuutta.
    Itseäni auttoi, kun opiskelin asian myöhemmin ”perinteisellä” verbityyppijärjestelmällä, joka oli itselleni hyvin selkeä ja toimiva. Minusta on loogisempaa lähteä liikkeelle perusmuodosta. Vaikka se ei olekaan kovin frekventti, se silti toimii hyvin ikään kuin lähtöruutuna ja on vastaavuussuhteessa nominien taivutusjärjestelmän kanssa.

    Kiittäen
    Lisa Kauvosaari

    1. Hei, Lisa! Kiitos kommenteista! 90-luvun alku oli monessa mielessä minulle itselleni todella mukavaa aikaa, vaikka olin kyllä ihan mielettömän kokematon. Opin paljon teidänkin kanssanne. Sinulla oli silloin eri sukunimi, jos muistan oikein. 🙂

      Tein paljon virheitä opetuksessa, ja ihan varmasti verbintaivutuksenkin olen selittänyt epäselvästi. Mutta siinä vaiheessa, kun opetin työväenopistossa, opetin verbintaivutusta kyllä ihan perinteisesti, infinitiivilähtöisesti. Uskon kyllä, kun sanot, että se oli epäselvää, mutta se oli se perinteinen tapa. 🙂

      Olipa kiva kuulla sinusta, Lisa! Hyvää oloa!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top