Kuka pelkää predikatiivia?

Aluksi: opiskelija herättää opettajan

Suomen predikatiivin (Heikki on kiva / tämä lohikeitto on liian suolaista / Liisan sydän on kultaa / lohikeitto ei ole vain suomalainen ruokalaji) sijanvaihtelu vaikuttaa äkkikatsomalta yksinkertaiselta asialta – mutta ei se kyllä ole! Moni suomensa aikuisiällä oppinut on kertonut minulle tunteistaan predikatiivia kohtaan. Kerran eräs opiskelijani kommentoi asiaa näin: ”Predikatiivi on ihan yhtä vaikeaa kuin objekti!” Keskustelimme aika pitkään, ja keskustelu oli minulle itselleni hyvin avartava kokemus. Opiskelijani osasi selittää asiansa hienosti, niin, että minäkin ymmärsin – ja ennen kaikkea tunsin ymmärtäväni, mitä hän tarkoitti. Muistan, että minut valtasi sillä hetkellä vahva tunne, että olin kokenut jotakin sellaista, mihin minulla ei ollut oikeastaan ollut aikaisemmin pääsyä. Tuntui siltä, että olin päässyt silmänräpäykseksi opiskelijani ohjauksessa tarkkailemaan suomea eri silmin. 

Paljastava yksityiskohta tässä kaikessa on myös se, että predikatiivia kommentoinut opiskelijani oli valinnut predikatiivinsa sijaksi partitiivin (vaikeaa), vaikka minä olisin käyttänyt nominatiivia, perusmuotoa: predikatiivi on yhtä vaikea kuin objekti. Opiskelija ehkä haki jotakin sellaista merkitystä kuin ’predikatiivin käyttö on yhtä vaikeaa kuin objektin’, mutta ainakaan minusta predikatiivi-sana ei yksinään käy sellaiseen yhteyteen. Toisaalta esimerkiksi suomen kieli voi saada nämä kaksi tulkintaa: 1) suomen kieli on elinvoimainen ja 2) suomen kieli on helppoa/vaikeaa/kaunista/rumaa jne. Esimerkissä 2) puhutaan juuri suomen kielen käytöstä tai ylipäätään siitä, mitä suomen kielellä tehdään.

Tässä itse asiassa näkyy predikatiivilauseen isoin ongelma, ja sitä korosti keskustelussa myös opiskelijani: monen kielioppijan on vaikea ymmärtää, mitkä substantiivit ovat (jaollisia) massasanoja ja mitkä ovat (jaottomia) laskusanoja. Adjektiivipredikatiivin sijanvaihtelu riippuu nimittäin siitä – eikä mistään muusta.

Käsittelen tässä täsmäiskussa seuraavia kysymyksiä: Mikä ohjaa predikatiivin sijanvalintaa silloin, kun predikatiivina toimii adjektiivilauseke? Mitä tekemistä abstraktisuudella ja konkreettisuudella on predikatiivin sijanvaihtelun kanssa? Mitä jaollisuus ja jaottomuus tarkoittavat? Miten ne voitaisiin sanoa toisella tavalla – ymmärrettävämmin? Miten opetusta kannattaa predikatiivin kohdalla yksinkertaistaa, miten ei?

Predikatiivilause: mitä olisi hyvä muistaa ihan aluksi?

Kun alkaa miettiä predikatiivilauseen sijanvaihtelua, kannattaa pitää mielessä seuraavat perusasiat:

1) Adjektiivipredikatiivi ja substantiivipredikatiivi käyttäytyvät hiukan eri tavoin. Adjektiivipredikatiivin sijaa valitessa pitää tarkkailla subjektiolion merkitystä (tämä pöytä on liian korkea), kun taas substantiivipredikatiivin yhteydessä pitää miettiä itse substantiivipredikatiivin olemusta (Liisan sydän on puhdasta kultaa).

Tämä pöytä on liian korkea -lauseessa liian korkea -predikatiivin perusmuotoisuus johtuu siitä, että subjektiolio tämä pöytä on jaoton laskusana. Lauseessa Liisan sydän on puhdasta kultaa on myös predikatiivina toimiva lauseke, mutta se on substantiivilauseke puhdasta kultaa. Substantiivipredikatiivin sijaa valitessa kannattaa kääntää katse itse predikatiiviin: koska kulta viittaa (tässä tilanteessa) aineeseen, materiaan, se on partitiivissa.

2) Kielto ei vaikuta predikatiivilauseessa: predikatiivilauseen partitiivi ei aiheudu koskaan siitä, että lause olisi kielteinen: Heikki on kiva / Heikki ei ole kiva. Lauseen tämä ei ole hyvää partitiivi ei johdu kiellosta vaan siitä, että tämä viittaa johonkin aineeseen, massaan, niin kuin myönteisessäkin lauseessa: tämä on hyvää.

Moni opettaja on varmaan törmännyt siihen, että kun opiskelijoille on selitetty, että kieltolauseen objekti on partitiivissa, partitiivi leviää kulovalkean tavoin kaikkiin mahdollisiin kieltolauseisiin, myös predikatiivilauseeseen. Predikatiivilauseessa kiellolla ei ole kuitenkaan minkäänlaista vaikutusta.

Predikatiivista olisi paljon kaikennäköistä puhuttavaa, ja predikatiivia käsittelenkin huomattavasti tarkemmin tulevassa FUNK! -kieliopissa. Tässä kirjoituksessa käsittelen kuitenkin vain adjektiivipredikatiivitapauksia.

Hyvä lähtökohta: ainesanat ja laskusanat

Monissa oppikirjoissa puhutaan predikatiivin yhteydessä ainesanoista. Se on hyvä lähtökohta. Ainesanan käsite ei ole ihan yksiselitteinen, mutta siitä voi saada kiinni. Toiset sanat ovat suomessa tyypillisesti ainesanoja, esimerkiksi ruoka ja vesi, toiset taas eivät, esimerkiksi auto ja pöytä. Kutsun ei-ainesanoja laskusanoiksi. Laskusanoille on tyypillistä se, että niitä voidaan laskea: viisi autoa, kolme pöytää, monta tuolia. Ainesanoja voidaan taas tyypillisesti mitata: kolme litraa vettä, viisi metriä verhokangasta. Laskusanat ovat tyypillisesti sellaisia, että niillä on koko: voidaan puhua isosta ja pienestä autosta. Ainesanoilla ei ole kokoa, koska ne ovat massaa: isosta vedestä voi puhua vain silloin, kun puhutaan vesiannoksesta – ja silloinhan vedestä ei puhuta massana vaan laskettavana asiana.

Kielentutkimuksessa käytetään tässä kohtaa sellaisia termejä kuin jaollinen ja jaoton. Jaollinen on jotakin sellaista, minkä voi jakaa osiin: minulla on tässä vettä, ja jos otan siitä osan pois, minulla on edelleen vettä. Jaottomuus on puolestaan sitä, että jotakin oliota ei voi jakaa osiin – ilman että sen olemus dramaattisesti muuttuu. Minulla on tässä auto. Jos otan siitä puolet pois, ei ole enää olemassa autoa! Puolikas auto ei ole auto. (Jaollisuudesta, jaottomuudesta ja niihin liittyvästä hankaluudesta puhun lisää vähän myöhemmin.)

Ainesanojen yhteyteen sopivat nimenomaan paljon ja vähän -tyyppiset määränilmaukset: paljon vettä, vähän riisiä, tarpeeksi ruokaa. Niiden yhteydessä käytetään myös laskusanoja, mutta laskusanat ovat aina monikossa: paljon autoja, vähän pöytiä, tarpeeksi katsojia. Miksi näin? Siksi, että monikko ilmaisee ryhmää ja ryhmä taas vertautuu aineeseen, massaan. Vaikka otan vedestä vähän pois, minulla on edelleen vettä. Samaan tapaan: vaikka otan ryhmästä osan pois, minulla on edelleen ryhmä. Monikko ja massa kulkevat tässä kohtaa käsi kädessä.

Jossain vaiheessa oppimisjatkumoa on hyvä selittää myös se, että sama sana voidaan toisinaan ymmärtää ainesanaksi ja toisinaan laskusanaksi. Sellaisia ovat esimerkiksi vesi ja olut. Join paljon vettä -lauseessa puhutaan vedestä aineena, massana, kun taas ostin kaksi vettä -lauseessa vedestä puhutaan annosyksikkönä, esimerkiksi pullona.

Entäs sitten predikatiivilause?

Nyt päästään asiaan. Silloin kun predikatiivilauseen subjektina on ainesana, adjektiivipredikatiivi on partitiivissa (Lahden vesi on hyvää). Kun predikatiivilauseen subjektina toimii laskusana, adjektiivipredikatiivi on nominatiivissa, perusmuodossa (Mustosten koira on valtava). Monissa oppikirjoissa kerrotaan jossain vaiheessa, että kun predikatiivilauseen subjektina on abstraktisana, predikatiivi on partitiivissa: rakkaus on ihanaa. Niinpä niin, toimii! Jos seurataan tätä samaa ajatuskuviota, niin meidän pitäisi sanoa myös, että tämä ratkaisu on hienoa ja se mahdollisuus oli ainutlaatuista. Ratkaisu ja mahdollisuushan ovat tyypillisiä abstraktisanoja. Siitä huolimatta adjektiivipredikatiivi on nominatiivissa, perusmuodossa (tämä ratkaisu on hieno ja se mahdollisuus oli ainutlaatuinen). Miksi näin? Vastaus on yksinkertainen: abstraktisuus ja konkreettisuus eivät ohjaa predikatiivilauseen sijanvaihtelua.

En tiedä varmasti, mistä tämä abstraktisuuteen liittyvä, harhaan johtava selitys on tullut S2-oppikirjoihin. Se elää kuitenkin vahvasti. Syy saattaa piillä jaollisuuden ja jaottomuuden käsitteiden hämäryydessä, epäselvyydessä, siinä, että ne eivät ole sanoina tarpeeksi läpinäkyviä. Opettaessani jaollisuuden ja jaottomuuden eroa suomenkielisille suomen kielen yliopisto-opiskelijoille olen huomannut, että moni sekoittaa termit keskenään. Jaollisuuden ja jaottomuuden idea, pääajatus on sinänsä selvä, mutta sanat jaollinen ja jaoton eivät oikein tunnu löytävän paikkaa opiskelijoiden kielenkäytössä. Voi olla, että juuri tästä syystä predikatiivilauseen sijanvaihtelun selityksissä ei ole S2-puolellakaan ollut tapana puhua jaollisuudesta ja jaottomuudesta – vaan esimerkiksi abstraktisuudesta, joka on paljon helpommin ymmärrettävissä. Tosiasia kuitenkin on se, että adjektiivipredikatiivinkin sijanvaihtelu perustuu nimenomaan jaollisuuden ja jaottomuuden eroon. Mitä tässä nyt oikein pitäisi tehdä? Miten asian voisi selittää yksinkertaisesti mutta kuitenkin niin, että ei tehtäisi sellaista yksinkertaistusta, joka vie liiaksi harhaan (niin kuin abstraktisuus selvästi vie)?

Jaollisuuden ja jaottomuuden asemesta: massasanat, laskusanat ja toimintasanat

Minun ratkaisuni on puhua massasanoista ja laskusanoista (tai massa- ja laskusubstantiiveista). Molemmat voivat olla merkitykseltään niin konkreettisia kuin abstraktejakin, kuten alla olevasta kuviosta voi nähdä:

Ratkaisuja ja mahdollisuuksia voidaan laskea ihan samalla tavalla kuin päärakennuksia, pöytiä ja autoja. Kaikki ne ovat luonteeltaan laskusanoja, ja kun ne ovat predikatiivilauseen subjekteina, adjektiivipredikatiivi on perusmuodossa.

Entäs sitten toimintasanat, esimerkiksi lukeminen ja musiikin kuuntelu? Miksi ne rinnastuvat massaan? Turun yliopiston suomen kielen professori Tuomas Huumo on esittänyt toimivan yhteyden. Lukeminen ja musiikin kuuntelu ovat molemmat verbeistä tehtyjä substantiiveja. Verbit ilmaisevat tyypillisesti toimintaa, ja toiminnalle on luonteenomaista ajassa eteneminen. Lukeminen ja musiikin kuuntelu ovat ajassa eteneviä prosesseja, jotka voidaan jakaa osiin vähän samaan tapaan kuin massa, ja siksi toimintasanasubjektit vaikuttavat predikatiivilauseessa samalla tavalla kuin massasanat.

Oliko tämä tässä? Onko predikatiivilauseen sijanvaihtelu nyt selvä?

Tavallaan on ja tavallaan ei. Predikatiivilauseen partitiivin ja perusmuodon vaihtelu on kyllä juuri sitä, miksi se on alumpana kuvattu. Kun subjektina toimii massa- tai toimintasana, adjektiivipredikatiivi on partitiivissa, ja kun subjektin tehtävässä on laskusana, adjektiivipredikatiivi on nominatiivissa, perusmuodossa. Nähdäkseni tämä ei kuitenkaan ole kielenoppijan perimmäinen ongelma. Ongelma on se, miten voi tietää, mikä on laskusana ja mikä massasana. Eri kielet eivät nimittäin vastaa toisiaan.

Jos puhutaan vaikkapa liikenteestä suomeksi, voidaan sanoa näin: liikenne on nyt todella vilkasta. Adjektiivipredikatiivin partitiivimuotoisuus kertoo siitä, että liikenne yhdistyy massaan, se nähdään jonkinlaisena ajassa etenevänä prosessina. Unkarissa liikenne taas mieltyy pikemminkin laskusubstantiiviksi. Sillä on koko, ja sitä voidaan kuvailla iso-adjektiivin avulla: