Kielenopetuksen funktionaalisuus on tällä hetkellä puheenaiheena monella foorumilla. Hieno juttu! Siitä on kuitenkin puhuttu Suomessa jo vuosikymmeniä. Eri aikoina ehkä eri nimillä – mutta samasta asiasta on ollut kysymys. Käytän itse 1900-luvulta periytyvää termiä funktionaalisuus, mutta esimerkiksi Kielibuustissa puhutaan TTT-lähtöisyydestä, jolla viitataan tilanne-, teema- ja toimijuuslähtöiseen opetukseen – funktionaalisuuteen yhtä kaikki.
Eikö tämä ole jo nähty? Eikö tämä ole jo tehty? En usko. Tuntuu siltä, että jokainen uusi sukupolvi joutuu etsimään omana aikanaan funktionaalisuuden uudestaan. Minusta se johtuu ainakin osittain siitä, että kielenopetuksen funktionaalisuus ei ole vain simppeli niksilista, josta voi napata kivoja harjoituksia seuraavalle oppitunnille. Opetuskontekstin ja nimenomaan kieliopin opetuksen funktionaalisuuden ydintä on pikemminkin kokonaisvaltainen näkemys, ideologia siitä, mitä kieli ihmiselle on, kuvaus siitä, miten kieli tältä pohjalta toimii, ja ajatusrakennelma siitä, miten edellä sanotun pohjalta kieltä on helpointa oppia ja ihanteellisinta opettaa. Näkemyksellisyys ei useimmiten synny hetkessä, siihen kasvetaan vuosien ja vuosikymmenten kuluessa.
Ihmisen sosiaalinen maailma on epälineaarinen, ennalta-arvaamaton – joskus se tuntuu jopa kaoottiselta. Funktionalisti hyväksyy tämän ja lähtee liikkeelle siitä. Se ei ole kuitenkaan helppoa. Koskaan ei pääse perille, kyynelten vuodattamista ei voi välttää, ja peiliin joutuu katsomaan vähän liian usein. Jokainen funktionalisti joutuu kyseenalaistamaan oman funktionaalisuutensa ja synnyttämään sen sitten uudestaan. Siksikin näistä asioista pitää keskustella – vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Funktionalisti ja formalisti
Monesti kielenopetuksen ja -tutkimuksen funktionaalisuus esitetään vastakohtana formalistisuudelle niin, että funktionalismi kuvataan jatkumon toiseen ääripäähän ja formalismi toiseen:
Asia voidaan mainiosti esittää näin: monessa suhteessa nämä kaksi lähestymistapaa kieleen, kielenkäyttöön sekä kielen opetukseen ja oppimiseen ovat toistensa vastakohtia. Tällainen esitys on tietysti yksinkertaistus. Kaikissa yksinkertaistuksissa piilee kuitenkin vaaransa. Jos niitä ei koskaan avata, saattaa syntyä väärinkäsityksiä.
Funktionalistikin on kiinnostunut muodoista
Funktionalismi-sana tulee latinan sanasta fūnctiō ’tehtävä’, formalismi latinan sanasta forma ’muoto’. Yksi formalistisuus–funktionalistisuus-jatkumoon liittyvä väärinkäsitys on se, että kielellisten muotojen tärkeys nähdään vain osana formalistisuutta. Asia ei ole niin yksinkertainen, sillä yhtä lailla funktionaalisessa tutkimuksessa ja opetuksessa tarkastellaan muotoja: kielellisten muotojen avulla tehdään merkityksiä. Ilman muotoa kieltä ei olisi olemassa, muodot ovat elimellinen osa funktionalismia:
No, nyt syntyy kysymys: jos ja kun formalistisuuden ja funktionaalisuuden ero ei ole siinä, miten niissä suhtaudutaan muotoon, niin missä se sitten on? Vastaus on lyhyt: ero on siinä, miten suhtaudutaan merkitykseen.
Funktionaalinen merkityskäsitys
Formalisti tarkastelee merkityksiä sellaisinaan, ilman yhteyttä vuorovaikutustilanteisiin. Funktionalisti taas tarkastelee muotoja ja merkityksiä osana sosiaalisia kielenkäyttötilanteita. Funktionalistin merkityskäsitys on laajempi myös siinä mielessä, että se ei rajoitu vain maailmankuvauksen merkityksiin, ”perinteiseen semantiikkaan”. Kielelliset merkitykset liittyvät myös ihmisten välisiin suhteisiin, vuorovaikutukseen ja tekstin sekä dialogin rakentamiseen – yhdessä ja yksin.
Funktionalisti kysyy seuraavantyyppisiä kysymyksiä: Miten tässä tilanteessa (tai tässä tekstilajissa) on tapana ilmaista jokin asia, miten eri tilanteet, niin suulliset kuin kirjalliset, vaikuttavat toisin sanoen kielellisiin valintoihin? Mikä kaikki on kielessä merkityksellistä maailman kuvaamisen, representaation, lisäksi? Miten kielellä – kielellisillä muodoilla merkityksineen – luodaan eri tilanteissa suhteita toisiin ihmisiin? Miten kielellä ilmaistaan tunteita, kantoja, mielipiteitä? Miten kielen avulla luodaan koherenttia tekstiä ja dialogia?
Miten funktionaalinen merkityskäsitys heijastuu S2-opetukseen?
Funktionaalinen merkityskäsitys heijastuu opetukseen monella tapaa. Lähden purkamaan asiaa kahden teesin kautta. Ne ovat merkityksen moninaisuus ja merkityksen tilannesidonnaisuus:
(1) Merkitys ei ole yksi, vaan se on monitahoinen. Kielellinen merkitys liittyy maailman kuvaamiseen (representatiiviset merkitykset), esimerkiksi perinteisiin lausetyyppeihin (predikatiivilause, transitiivilause jne.), mutta se liittyy yhtä lailla myös tunteisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin (interpersoonaiset merkitykset) ja tekstin sekä dialogin rakentumiseen (tekstuaalis-dialogiset merkitykset).
Pitkään ajateltiin niin, että opetuksessa pitää lähteä liikkeelle yksinkertaisesta maailmankuvauksesta. Mitä pöydällä on? Mitä sinulla on kotona? Mitä näet ulkona? Mitä teet ensi viikonloppuna? Se on eittämättä tärkeää. Mutta aikuisella ihmisellä on usein tarve ilmaista muutakin, esimerkiksi omia tunteitaan, mielipiteitään ja kantojaan. Hän myös törmää jo alkuvaiheessa tilanteisiin, joissa hänen pitää aloittaa keskustelu tai ainakin ottaa siihen osaa. Hänen pitää osata pyytää, suostua pyyntöihin ja kieltäytyä niistä. Usein aikuisen on hyvä osata jo melko varhain kirjoittaa yksinkertaisia tekstejä: sähköpostia tutuille, tekstiviestejä ystäville. Hänen pitää tai ainakin hänen on hyvä ymmärtää enemmän kuin hän osaa itse tuottaa: mainoksia, uutisotsikoita, sähköpostikirjeitä, kahvipöytäkeskusteluja jne. Kaikki edellä mainittu on merkityksellistä kielenkäyttöä, mutta kysymys ei ole vain maailmankuvausmerkityksistä, vaan myös interpersoonaisista ja tekstien ja dialogien rakentumiseen liittyvistä merkityksistä. Funktionaalisessa opetuksessa tätä kaikkea on mukana jo alkutaipaleella – tietysti opettaja on päävastuussa siitä, missä vaiheessa ja miten asioita käsitellään, annostellaan ja analysoidaan.
(2) Merkitykset ovat sidoksissa kielenkäyttötilanteisiin – ja kielenkäyttötilanteissa on mukana erilaisia ihmisiä erilaisissa rooleissa. Funktionalisti on sitä mieltä, että merkitykset eivät vain ole: merkityksiä tehdään eri tilanteissa. Niitä ei tehdä kuitenkaan joka kielenkäyttötilanteessa tyhjästä, vaan niiden teon mahdollistaa systeeminen sanasto-kielioppi muotoineen ja perusmerkityksineen.
Funktionalisti sitoo opetettavan kielen heti alusta alkaen tilanteisiin. Kielenkäyttötilanteet ovat niin suullisia kuin kirjallisia. Jo alussa on hyvä erottaa tilanteet toisistaan: toiset tilanteet vaativat kielenkäyttäjiltä omaa tuottamista, toiset puolestaan vain ymmärtämistä, reseptiivisiä taitoja. Yhtä kaikki, kielelliset ilmaukset saavat lopullisen merkityksensä vasta tilanteissa, ja tilanteissa on usein monta osallistujaa. Vaikka toisiin tilanteisiin liittyykin selvähköjä käyttäytymisskeemoja, se, että kukaan meistä ei ole tilanteissa yksin, tekee niistä myös arvaamattomia. Tätä ennalta-arvaamattomuuttakin pitäisi harjoitella. Ja mitä pikemmin päästään harjoittelemaan luokan ulkopuolelle, sen parempi.
Kuuluuko kieliopin analyysi funktionaalisuuteen?
Kyllä kuuluu – tai kyllä voi kuulua. Tämän kirjoituksen alussa sanoin, että kielenopetuksen funktionaalisuus ei ole vain simppeli niksilista, josta voi napata kivoja harjoituksia seuraavalle oppitunnille. Tämä tarkoittaa myös sitä, että yksi harjoitus tai yksi aktiviteetti ei sinänsä tee opetuksesta funktionaalista – eikä myöskään formalistista. Sama harjoitus tai sama luokkahuonetoiminta voi olla osa linjakasta funktionaalista opetuskokonaisuutta – ja jossain toisessa kontekstissa se voi edustaa hyvin formalistista opetusnäkökulmaa. Miten niin, miksi? Siksi, että ”merkitys on funktio kontekstissaan”. (Lainaus on J. R. Firthiltä, ks. tarkemmin tämän kirjoituksen Lopuksi-jaksoa.) Opetuskokonaisuuden palaset saavat merkityksensä suhteessa saman kokonaisuuden muihin palasiin.
Hyvä esimerkki tästä ovat muotojen automaattistusharjoitukset. Kuten sanottu, muodot ja niiden harjoittelu kuuluvat oleellisesti myös funktionaaliseen opetukseen. Formalisti lähtee liikkeelle muotojen automaattistuksesta ja etenee pikku hiljaa niiden käyttöön. Formalisti saattaa perustella metodiaan esimerkiksi toteamalla, että eihän mitään voi ilmaista, jos ei osaa muotoja. Totta. Mutta ”osaaminen” on itse asiassa hyvin monisäikeinen ilmiö. Ilmauksia ja ilmaisutapoja voi osata käyttää ainakin jossain määrin, vaikkei vielä osaisi niitä juuri analysoidakaan, eritellä osiin.
Funktionalisti lähtee liikkeelle tilanteista ja tilanteissa käytettävistä ilmauksista. Ilmaukset ovat merkityksellisiä, niillä tehdään jotakin niissä tilanteissa, joissa niitä käytetään. Kielellisiä ilmauksia, jopa kokonaisia lauseita, voi käyttää ilman, että tietää tarkalleen, mistä ne koostuvat. Vähitellen samat ilmaukset tai samat sanasto-kieliopin elementit toistuvat kielenkäyttötilanteissa niin usein, että ne alkavat tuntua jo tutuilta. Silloin opettaja voi ryhtyä johdattelemaan oppilaitaan analyysin pariin.
Johdattelu verbintaivutukseen voisi alkaa vaikkapa seuraavin kysymyksin: Mitä kaikkea tässä ilmauksessa on? Onko ilmauksessa verbiä? Mistä se löytyy? Miten sen voi tunnistaa? Mikä pääte siinä on? Miksi? Kun opetus etenee, verbien vartalovaihtelutkin käyvät tutummiksi. Aloitan kuitenkin astevaihtelun ja verbityyppien syvemmän analyysin vasta viikkojen, jopa kuukausien päästä kurssin alkamisesta. Siihen saakka verbien taivutusmuotoja käytetään niin kirjallisesti kuin suullisesti, niitä tarkkaillaan, niistä voi kysyä, niistä etsitään samanlaisuuksia ja eroavaisuuksia. Analyysia valmistellaan pitkään, olipa kyseessä analyyttisesti suuntautunut ryhmä taikka ei.
Puhun analyysista. Se on kuitenkin monisärmäinen käsite, ja siksi sitä on syytä avata. Analyysi on yksinkertaisesti ymmärrykseen tähtäävää erittelyä. Se, miten tarkkaa erittelyn pitäisi olla, riippuu paljolti siitä, kenelle analysoidaan ja mitä analysoidaan. Se, mitä termejä analyysissa käytetään – puhutaanko esimerkiksi genetiivistä vai N-muodosta – riippuu sekin tietysti siitä, kenelle analyysia tehdään. Mutta mikä tärkeintä: luokan edessä opettajan ei pitäisi tehdä analyysia koskaan itselleen! Opettajan pitää olla sensitiivinen ja tuntea ryhmänsä: se on osa ammattitaitoa.
Käytöstä analyysiin -menetelmä
Analyysi tulee mukaan opetuskuvioon vasta sitten, kun analysoitava asia on kielenoppijoille jo ainakin jossain määrin tuttu. Se, että jokin ilmaus tuntuu tutulta, liittyy usein siihen, että kielenoppija tietää, mitä ilmaus suurin piirtein tarkoittaa ja miten sitä jossakin tilanteessa käytetään. Funktionalisti etenee tässä siis merkityksestä ja kielenkäytöstä muotojen analyysiin. Muotoanalyysi ja siihen liittyvät automaattistusharjoitukset – sitten kun niiden aika koittaa – voivat olla ihan samoja kuin formalistisessa opetuksessa. Ero ei ole siis itse analyysitoiminnassa vaan siinä, mihin kohtaan oppimis- ja opetuskokonaisuutta analyysi sijoittuu. Merkitys on funktio kontekstissaan.
Kutsun tätä opetusmetodia yksinkertaisesti käytöstä analyysiin -metodiksi. Riippuu paljolti yksilöstä, ryhmästä ja itse käsiteltävän asian monimutkaisuudesta, kuinka pitkään analyysivaihetta kannattaa viivyttää. Joskus riittää yksi tapaamiskerta, joskus taas käyttövaihe kannattaa venyttää usean viikon tai jopa usean kuukauden mittaiseksi. Ei ole olemassa yhtä ainutta oikeaa analyysinviivyttelyajanjaksoa.
Käytöstä analyysiin -metodiin on läheisesti sidoksissa yksi sanasto-kieliopin käsittelyyn keskeisesti kuuluva ilmiö: yksinkertaistaminen. Yksinkertaistukset liittyvät usein merkitykseen: kun asia on monimutkainen ja vaikeasti ymmärrettävä, opettajan on pakko yksinkertaistaa. Mitä alumpana ollaan, sitä rajumpia ovat myös yksinkertaistukset. Hyvän yksinkertaistuksen taustalla on yksinkertaistajan syvä ymmärrys: jos yrittää yksinkertaistaa jotakin sellaista, mitä ei itsekään oikein ymmärrä, joutuu usein ojasta allikkoon. Yksinkertaistaminen on mukana kaikessa opetuksessa, ja siksi siitäkin on tärkeää puhua. Mutta se on toisen blogitekstin aihe.
Lopuksi
Susanna Shore, kielitieteen opettajani ja väitöskirjani toinen ohjaaja, johdatti minut aikoinaan John Rupert Firthin (1890–1960) esittämien ajatusten pariin. Firth oli brittiläinen foneetikko ja kielentutkija, myös yksi eurooppalaisen funktionalismin uranuurtajista. Hän kirjoittaa seuraavasti:
”The object of linguistic analysis as here understood is to make statements of meaning so that we may see how we use language to live.”
Yhtä lailla voidaan sanoa, että myös kielenopetuksen – ja erityisesti sanasto-kieliopin opetuksen – tehtävä on esitellä ja analysoida merkityksiä, jotta kielenoppijat pystyisivät käyttämään kieltä elääkseen elämäänsä. Kauniisti sanottu. Juuri se tekee funktionaalisesta opetuksesta niin palkitsevaa. Samalla se kuitenkin tekee funktionaalisuudesta mielettömän vaikeaa – meidän elämämme kun on niin monitahoista ja ennalta-arvaamatonta.