Mikä on genetiivi, mikä akkusatiivi?

Genetiivillä viitataan eri kielten kielioppikuvauksissa sijamuotoon, jonka perusmerkitys on ilmaista omistusta ja kuulumista. Esimerkki genetiivimuodosta on Heikin suomen ilmauksessa Heikin uusi pakastin tai Heikkis ruotsin ilmauksessa Heikkis nya frysskåp. Akkusatiivi on puolestaan sijamuoto, jolla viitataan maailman kielten kuvauksissa objektille tyypilliseen sijamuotoon. Esimerkiksi sinut on akkusatiivissa lauseessa Heikki näki sinut eilen kaupungilla.

Suomessa on 7 ihan selvää akkusatiivimuotoa: minut, sinut, hänet, meidät, teidät, heidät ja kenet. Ne ovat aitoja akkusatiiveja siksi, että niitä ei käytetä (juuri) muissa yhteyksissä kuin objekteina. Mutta entäpä sitten uuden mekon lauseessa Heikki osti uuden mekon? Uuden mekon -lauseke toimii objektina, mutta onko se akkusatiivissa vai genetiivissä? Se on täysin samannäköinen kuin genetiivimuoto – mutta se ei ilmaise omistusta eikä kuulumista, niin kuin genetiivi tavallisesti ilmaisee.     

Genetiivi, akkusatiivi vai N-muoto?

Minulla on ollut monia opetusryhmiä, joissa ei ole tarvinnut miettiä, mikä on genetiivi tai mikä akkusatiivi (tai mikä on instruktiivi), sillä olen puhunut vain N-muodosta. Kaikki seuraavien lauseiden lihavoidut sanat edustavat N-muotoa:

 1) Heikin uusi pakastin meni rikki. => N-muoto ilmaisee omistusta.

2) Heikki tuli mökille Johannan kanssa. => N-muotoa käytetään postposition yhteydessä.

3) Heikin on pakko lähteä nyt kotiin. => N-muotoa käytetään nesessiivilauseen subjektina.

4) Heikki tuli paikalle jalan / kävellen. => N-muoto ilmaisee liikkumisen tapaa, tavallaan välinettä.

5) Heikki osti uuden mekon. => N-muotoa voidaan käyttää myös objektina.

Nimitetäänpä tätä N-muotoa millä tavalla tahansa, useimmiten opetuksessa joudutaan selittämään N-muotojen käyttöeroja. Selityksen muoto ja tarkkuus riippuvat tietysti ryhmästä ja siitä, missä vaiheessa opintoja ollaan, eikä kaikkea selitetä muutenkaan kerralla.

On kuitenkin myös sellaisia opiskelijoita, jotka haluavat tietää sijamuotojen nimet. Näissä ryhmissä saattaa syntyä keskustelua siitä, mikä on kohdan 5 objektina toimivan N-muodon nimi: onko se genetiivi vai akkusatiivi? Myös kohta 4 saattaa synnyttää keskustelua – todennäköisesti kuitenkin myöhemmässä oppimisen vaiheessa.

Katsaus objektina toimivan N-muodon nimitysten historiaan ja nykypäivään

Otetaan pieni katsaus siihen, miten tämä sijamuoto on nimetty ja mitä on pidetty akkusatiivina suomen kieliopeissa.

Esimerkki Vanhemmat kieliopit Iso suomen kielioppi

Heikki näki minut!

akkusatiivi

akkusatiivi

Heikki osti uuden mekon.

genetiiviakkusatiivi (tai genetiivin kaltainen akkusatiivi)

genetiivi

Sulje ikkuna!

nominatiiviakkusatiivi (tai nominatiivin kaltainen akkusatiivi)

nominatiivi

Suljin ovet ja ikkunat.

nominatiiviakkusatiivi (tai nominatiivin kaltainen akkusatiivi)

nominatiivi

Heikki rakastaa sitä mekkoa.

(yksikön) partitiivi

(yksikön) partitiivi

Heikki osti kaupasta lasihelmiä.

(monikon) partitiivi

(monikon) partitiivi

Nimeämisen ongelma

Niin kuin nähdään, objektina toimivan N-muodon nimi vaihtelee kuvausperinteestä toiseen. Akkusatiivi-nimitys – niin kuin kaikkien sijojen nimet – on latinalaista perua, ja akkusatiivilla viitataan ylipäätään kielten kuvauksissa siihen sijamuotoon, joka esiintyy nimenomaan objektin sijana (erotuksena subjektin sijasta). 

Suomen kielen objektina toimivan N-muodon nimeämisen ongelma johtuu osittain siitä, että merkityksen näkökulmasta objekti jakautuu periaatteessa kahtia: rajattuun ja rajaamattomaan objektiin. Rajaamaton objekti merkitään aina partitiivilla (Heikki rakastaa sitä mekkoa; Heikki osti kaupasta lasihelmiä). Ongelman muodostaa rajaobjekti, koska sillä ei ole yhtä ja vain yhtä merkkiä: se merkitään toisinaan n:llä (Heikki osti uuden mekon), toisinaan t:llä (Heikki näki minut) ja toisinaan se on nominatiivissa, perusmuodossa, joko yksikössä (sulje ikkuna) tai monikossa (suljin ovet ja ikkunat).

Vanhemmat kieliopit

Vanhemmissa kieliopeissa edellä esittelemäni nimeämisongelma ratkaistiin niin, että rajaamattoman objektin muotoa kutsuttiin partitiiviksi ja rajaobjektin kaikkia muotoedustumia kutsuttiin akkusatiiviksi. Sillä tavalla rajaamaton vs rajattu objekti saatiin kuvatuksi kauniisti. Se on sinänsä hyvä yritys ratkaista ongelma, mutta siinä on myös huonot puolensa. Se piilottaa nimittäin sen tosiseikan, että rajaobjektin muoto todellisuudessa vaihtelee: toisinaan siihen pannaan merkki, toisinaan taas ei. Tämäkin on kiinnostava kysymys, ja myös siihen pitäisi pystyä vastaamaan.

Toinen ongelma on se, että yhdellä ja samalla nimellä kutsutaan hyvin erilaisia pääteaineksia ja päätteettömyyttä. Se tuntuu sotivan luontevaa luokittelua vastaan. Yhtä oudolta tuntuisi kutsua yliopistossa– ja yliopistolla-muotoja samalla nimellä vain siksi, että kumpikin ilmaisee staattista paikkaa ja toimii lauseessa paikan adverbiaalin tehtävässä.  

Iso suomen kielioppi

Isossa suomen kieliopissa niihin objekteihin, jotka eivät ole partitiivissa, viitataan nimellä totaaliobjekti. Se on siis kattokäsite, joka kokoaa yhteen tietynmerkityksiset objektit – olipa itse merkki sitten –t tai –n tai olipa objekti kokonaan merkitsemättä, ts. nominatiivimuodossa. Totaaliobjekti on hyvä nimi – mutta pidän itse vielä parempana nimeä rajaobjekti (vs rajaamaton objekti), ja se on käytössä FUNK! -kieliopeissa.

Isossa suomen kieliopissa on vanhojen kielioppien nimeämisongelma ratkaistu niin, että akkusatiiviksi kutsutaan niiden seitsemän pronominin t-muotoja, jotka esiintyvät vain ja ainoastaan objektin funktiossa: minut, sinut, hänet, meidät, teidät, heidät ja kenet. Nämä seitsemän t-muotoa ovat kiistatta akkusatiiveja, koska ne eivät esiinny (juuri) muissa tehtävissä kuin objektina.

Objektin n-muotoa kutsutaan genetiiviksi, ja jos objekti on perusmuodossa (joko yksikössä tai monikossa), sen sanotaan olevan nominatiivissa. Taustalla on ajatus siitä, että ei kannata sekoittaa eri tasoja keskenään: lauseenjäsentasolla objekti on objekti, se voi olla eri muodoissa ja sen muotovaihtelua ohjaavat tietyt merkitystekijät, mutta morfologisella sanatasolla –n on yhden ja saman sijamuodon, genetiivin, merkki, olipa tämä sana lauseessa sitten missä tehtävässä hyvänsä.

Tämä on hyvä ratkaisu – mutta ei täysin ongelmaton sekään. Tämäkin ratkaisu synnyttää kysymyksiä ja pohdintaa:

  1. Kun kerran nostin jalan ylös -lauseessa esiintyvä jalan on genetiivimuoto niin kuin jalan ilmauksessa jalan iho, niin miksei sitten tulin tänne jalan -lauseen jalan-muotoa kutsuta genetiiviksi? Miksi sitä kutsutaan kuitenkin instruktiiviksi?

Edelliseen kysymykseen voitaisiin vastata näin: Instruktiivin (tulin tänne jalan) historia ja merkitys ovat toiset kuin genetiivin (jalan iho), ja ero näkyy myös monikossa. Instruktiivin monikkomuoto on jaloin, mutta genetiivin monikkomuoto on jalkojen (tai jo vanhahtava jalkain). Tämä johtaakin sitten seuraavaan:

  1. Myös objektina toimivan N-muodon historia on toinen kuin genetiivin: objektina toimivan muodon loppu-n on ollut alun perin *-m. Aikaa on tosin vierähtänyt parisen tuhatta vuotta siitä, kun sananloppuinen –m muuttui n:ksi, mutta siitä huolimatta: nykysuomen objektin –n on kuin onkin vanha akkusatiivi (-m), joka on eronnut muodollisesti genetiivistä (-n). Akkusatiivilla ei ole tiettävästi koskaan ollut monikkomuotoa: senkin (olematon) monikko toisin sanoen eroaa genetiivin ja instruktiivin monikkomuodoista.
  2. Historiallisista syistä vanha n-päätteinen genetiivi (jalan iho) ja m-päätteinen akkusatiivi (*nostam jalam) ovat langenneet yhteen: kumpikin on nykykielessä jalan. Tällaista yhteen lankeamista on myös sanaston puolella: voi voi olla voida-verbin muoto (Heikki voi lähteä liikkeelle hyvinkin nopeasti), tietynlaista rasvaa tarkoittava substantiivi (voi on hyvää) tai interjektio (voi että, taasko siellä sataa). Näitä homofonisia eli samaääntöisiä sanoja todellakin pidetään eri sanoina, ja se tuntuu täysin luontevalta. Miksi? Koska niiden merkitys, käyttöyhteys ja tehtävä eivät ole samat – jokaisella on luonnollisesti myös oma historiansa. Myös sanaa kuusi merkityksessä ’kuusipuu’ ja sanaa kuusi merkityksessä ’6’ pidetään eri sanoina; samoin pidetään eri sanoina viini : viinin : viiniä -substantiivia (’alkoholijuoma’) ja viini : viinen : viintä -substantiivia (’nuolikotelo’). Samaan tapaan voitaisiin ajatella, että koska genetiivi n:n ja akkusatiivin n:n merkitys, käyttöyhteys ja tehtävät eivät ole samat – eivätkä ne ole historiallisestikaan samalähtöisiä –, ne eivät edusta samaa sijamuotoa.
  3. Lopulta voidaan vielä miettiä genetiivi-nimityksen oikeutusta? Miksi juuri genetiivi? Genetiivisija objektin tehtävässä on nimittäin omiaan hämmentämään niitä, jotka tottuneet siihen, että genetiiviksi kutsutaan eri kielten kuvauksissa nimenomaan omistusta ilmaisevaa sijamuotoa (tai ilmausta). Yksi vaihtoehto olisi antaa sijalle nimi, joka kertoo sen kummastakin alkuperästä: genetiivi-akkusatiivi tai akkusatiivi-genetiivi. (Tämä nimikysymys ei ole tässä yhteydessä kuitenkaan kovin merkityksellinen. Täydellistä nimitystä kielessä esiintyville muodoille on useimmiten mahdotonta löytää, koska yleensä muodot ovat monikäyttöisiä ja monimerkityksiä. Kaikkia näkökulmia nimeen ei saada juuri koskaan mukaan.)
Funktionaalis-typologinen kuvaus

Monessa maailman kielessä, esimerkiksi unkarissa ja tšekissä, on oma akkusatiivimuotonsa, jota käytetään nimenomaan objektitehtävässä. Unkarin ja tšekin objektit ovat aina akkusatiivissa, koska suomen partitiivia vastaavaa sijamuotoa ei näissä kielissä ole olemassa:

Esimerkki Vanhemmat kieliopit Iso suomen kielioppi Funktionaalis-typologinen kuvaus

József

szeret

vize-t

inni. (unkari)

József 

haluaa

vesi-AKK

juoda

’József haluaa juoda vettä.’

Esimerkki Vanhemmat kieliopit Iso suomen kielioppi Funktionaalis-typologinen kuvaus

Josef

chce

pít

vod-u (tšekki)

Josef

haluaa

juoda 

vesi-AKK

’Josef haluaa juoda vettä.’

Kielitypologisessa tutkimuksessa unkarin ja tšekin kaltaisia kieliä kutsutaan akkusatiivikieliksi. Lyhyestä virsi kaunis: akkusatiivikielissä akkusatiivin tehtävä on erottaa lauseen subjekti ja objekti toisistaan. Subjekti jätetään merkitsemättä ja objekti merkitään akkusatiivilla. Sama selitys toimii suomen kohdalla: akkusatiivi on syntynyt – todennäköisesti tuhansia vuosia sitten – erottamaan subjekti ja objekti toisistaan. (Suomen partitiivin käyttö objektitehtävässä on melko ”nuorta” perua; näin laajana ilmiönä se koskettaa suomen lisäksi vain suomen lähisukukieliä.)

On vielä kolmaskin tapa nimetä suomen objektin sijamuodot. Siinä lähdetään liikkeelle juuri subjektin ja objektin toisistaan erottamisesta. Vaikka suomen akkusatiivi on aikojen kuluessa osittain langennut yhteen genetiivin kanssa, sen alkuperäinen tehtävä on säilynyt ja sitä voidaan pitää omana sijamuotonaan. Kutsun tätä lähestymistapaa funktionaalis-typologiseksi. Se näkyy alla olevassa taulukossa oikeanpuoleisimmassa sarakkeessa.

Esimerkki Vanhemmat kieliopit Iso suomen kielioppi Funktionaalis-typologinen kuvaus

Heikki näki minut!

akkusatiivi

akkusatiivi

T-akkusatiivi

Heikki osti uuden mekon.

genetiiviakkusatiivi

genetiivi

N-akkusatiivi

Sulje ikkuna!

nominatiiviakkusatiivi

nominatiivi

nominatiivi

Suljin ovet ja ikkunat.

nominatiiviakkusatiivi

nominatiivi

nominatiivi

Heikki rakastaa sitä mekkoa.

(yksikön) partitiivi

(yksikön) partitiivi

(yksikön) partitiivi

Heikki osti kaupasta lasihelmiä.

(monikon) partitiivi

(monikon) partitiivi

(monikon) partitiivi

Funktionaalis-typologinen kuvaus eroaa ISK:n kuvauksesta vain genetiiviobjektin suhteen: Heikki osti uuden mekon -lauseen objektin ei sanota olevan genetiivissä vaan N-akkusatiivissa. Oman kiinnostavan kysymyksensä muodostaa suomen nominatiivimuotoinen objekti: sulje ikkuna ja suljin ovet ja ikkunat. Jos kerran on niin, että akkusatiivi on syntynyt erottamaan subjekti ja objekti toisistaan, miten ihmeessä objekti voi olla nominatiivissa, perusmuodossa, samassa muodossa kuin subjekti? Kun vedetään mutkat suoriksi, niin vastaus on yksinkertainen: nominatiiviobjektitapauksissa ei ole vaaraa subjektin ja objektin sekoittumisesta tai se vaara on hyvin vähäinen. Miten niin? Kiinnostava juttu, käsittelen sitä toisessa FUNK! -täsmäiskussa – ja tietysti myös itse FUNK! -kieliopissa (sen osassa 2).

Mikä termi on siis oikea?

Niin kuin tämän kirjoituksen alussa sanoin, minulla on ollut monta opiskelijaryhmää, joissa olen kutsunut genetiiviä ja akkusatiivia (ja instruktiivia) yhteisnimellä N-muoto. Toisille se riittää, ja hyvä niin.

Minua itseäni viehättää se kuvaustapa, jota olen alumpana kutsunut funktionaalis-typologiseksi: suomessa on genetiivi, ja lisäksi suomessa on N-akkusatiivi (T-akkusatiivin ohessa). N-akkusatiivi ja yksikön genetiivi ovat nykysuomessa homofoniset – ne kuulostavat ja näyttävätkin samalta –, mutta kummallakin on oma alkuperänsä, omat erilliset tehtävänsä ja oma merkityksensä (niin kuin on myös eri voi-sanoilla sekä viini : viinin ‑substantiivilla ja viini : viinen -substantiivilla).

Termien tarkoitus on auttaa ja helpottaa kielestä puhumista – ei sekoittaa eikä aiheuttaa pahaa mieltä. Jos tiedän, että alan opettaa ryhmää, jossa on aiemmin puhuttu genetiivistä objektin sijana, minäkin puhun, ainakin aluksi. Jossain vaiheessa saatan nostaa esiin, että termit ovat vain ihmisten antamia nimiä. Objektina toimivaa N-muotoakin eri ihmiset kutsuvat eri nimillä, eikä siinä ole mitään pahaa.

Analyyttisesti suuntautuneissa ryhmissä objekti synnyttää hyvää keskustelua monella tavalla. Olen käynyt monta keskustelua N-objektin nimityksistä. Minusta tärkeintä on pohtia perusteita omalle nimivalinnalleen, olipa se mikä hyvänsä. Ja itse asiassa paljon tärkeämpiä objektikeskusteluja ovat ne, joissa mietitään objektin käyttöä, sitä, miksi objekti on toisinaan partitiivissa ja toisinaan ei. Objektin sijanvalinta aiheuttaa monille jopa lievää ahdistusta, ja siitä on hyvä päästä puhumaan muitten kanssa, myös ryhmässä, jossa on opettaja mukana.

2 ajatusta aiheesta “Mikä on genetiivi, mikä akkusatiivi?”

  1. Kiitos kirjoituksestasi. Itse en tykkää käyttää kielenoppijoiden kanssa objektin sijasta termiä genetiivi, koska se on niin harhaanjohtavaa, ja voi vaikeuttaa oppimista. Vältän genetiiviksi nimittämistä myös siksi, että monikossa ei objekti olekaan genetiivi. Siis oppijan pitäisi opiskella, että ostan paidan vaatii genetiivin (?), mutta ostan farkut on oikein. T-monikon merkitys on aina ”kaikki”, myös subjektina, joten monikon yksikön päätteiden omaksuminen on minusta ollut oppijoille helpompaa, kun opetn N-muotoisen objektin akkusatiivina.

    1. Joo, ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Minäkin käytän – niin kuin kirjoitinkin – mieluummin N-akkusatiivi-termiä (silloin kun ylipäätään käytän mitään termiä). Mutta voi olla, että toisille genetiivi on helpompi muistaa. Tärkeintä on se, että me opettajat olemme niin sensitiivisiä kuin pystymme ja kuulostelemme, mikä on kullekin ryhmälle paras ratkaisu. Kiitos kommentista, Taru! PS Ja kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa! 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top